Viime vuosina valokuvataide on ollut yksi eniten esillä olleista ilmaisumuodoista kuvataiteen kentässä. Valokuva on näkyvästi läsnä monella tapaa. Innostavina lähteinä ne ovat Ulla Finnilän maalauksissa, joita on parhaillaan esillä Galleria G18:ssa Helsingissä. Hän on maalannut 30-luvun mustavalkoisista valokuvista akryylillä uudet versiot, ja nyt värein. Tässä mielessä maalaukset ovat fiktiota, kuitenkin ajan tunnelmaa välittäen, missä Ulla on usein onnistunut hienosti. Omia vanhempia, muuta sukua - tuokiokuvia kaduilta, mereltä, kahviloista, olohuoneesta ... Näemme kuinka kaksikymppinen sulho käy nuorikkonsa kanssa, kävelykeppi siinä toisessa kädessä. Värit ovat viehättävästi kuviteltuja, eivätkä pyrikään olemaan luonnollisia. Maalausten lähde on tuttu Ulla Finnilälle. Onhan hän tehnyt mittavan uran juuri valokuvaajana.
Ulla Finnilän maalauksista palautui mieleen syksyllä Helsingissä esillä olleet Kati Immosen akvarellit, joiden pohjalla olivat mm. sota-ajan ylävartalopotretit, näin oletan. Akvarellina olivat näin saanet uuden ilmeen, jollain tapaa mystisen. Olivatkohan taitelijalle tuttuja? Joka tapauksessa taidemaalarin taitavuus akvarellitekniikassa näkyi.
Voimakas kosketus syntyy, kun valokuva ja maalaus ovat rinnan. Samasta hetkestä. Sen voi kokea galleria Johan S:ssä kauppatorin tuntumassa. Valokuvaaja Leena Voutilainen on kuvannut taidemaalari Maarit Hedmania, joka on sitten maalannut kokemisensa, ilman näköä. "Yksi paikka. Kaksi tulkintaa." kuvaa hyvin Katseen takana -näyttelyn asetelmaa. Teosluettelon liitteessä Maarit Hedman on lisäksi kirjoittanut tunnelmistaan maalauksiin liityen. Yllättävän monessa rinnan olevassa kuvassa ja maalauksessa on värisävy samankaltainen - viileä tai lämmin. Mutta poikkeavaakin on. Samalleen vihreän kiven halauksesta nousee maalauksessa kivi kylmän valko-sinisenä keskiöön. Väriaistimus ja kosketusaistimus eroavat. Tällaista on koettu toisaallakin. Monethan ovat olleet yllättyneitä ns. pimeissä ravintoloissa, kun eivät ole tunnistaneet pelkän maun perusteella jotakin omaa herkkuruokaansa. Maarit Hedmanin maalaukset ovat aistillisia ja maalattu varmalla kädellä. Kokonaisuus antoi voimakkaan kokemuksen. Asetelma näyttelyssä on hieno.
Ja vielä hyvin ehtii astella Valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaan päätyyn Helsingin Ruoholahteen. Metrokin menee lähellä. Pentti Sammallahti on valokuvannut maita ja mantuja aina 60-luvulta lähtien. Maisemia, ihmisiä, kulkukoiria, lehmiä - eri puolilta maailmaa, usein sieltä varjoisalta laidalta. Jo klassikoksi on noussut kuva venäläisen kyläpahasen raitilta, jossa kulkurikoirien kuningas istuu veistoksellisesti korkealla melkoisen menopelin istuimella. Kulkuvälineen, joka on moottoripyörän ja lumikelkan ydistelmä. Ja räksyttäjät ympärillä. Laaja näyttely antaa mahdollisuuden moneen tunnelmaan. Venäjällä otettujen kuvien ääressä tuntui kuin olisi palannut ajassa kauas taaksepäin, vaikka kuvat olivat varsin tuoreita, 90-luvulta.
Todistettavasti vanhat mestarit vuosisadan takaa käyttivät maalatessaan myös valokuvia apunaan. Ja jo varhain kameran esiastetta camera obscuraa, "neulanreikälaatikkoa", käytti mm. Johannes Vermeer 1600-luvulla. Näin väitetään.
